Opiskelustressiä

Aion seuraavan postauksen kirjottaa suomeksi, sillä oli englanniksi rustaaminen miten paljon tahansa helpompaa ja inspiroivampaa, pitää joskus päästä kunnolla myös avautumaan täällä blogin puolella. Ei mitään vakavempaa kuitenkaan.


Varautukaa tähän myös jatkossa. :)

_________________________

Jep, kuten on käynyt ilmi aikaisemmin, mulla on kauhea stressi -haluan opiskelupaikan, en sen enempää tai vähempää. Siitä koulusta, johon olen hakenut jo kahteen otteeseen ja eiköhän se kohta jo kolmanelle kierrokselle mene. Yhdestä Helsingin opistosta mä sain jo paikan, mutta niin vähään mä en taisteluitta tyydy.

Taistelua viime kuukausi onkin ollut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Pääsykokeet olivat no... haastavat. Jos sietää stressiä, ja pystyy sen parituntisen jälkeen olemaan kevyesti ”elämä jatkuu”-asenteella, niin kumarran siihen suuntaan. ”Mulle ne nelipäiväiset kokeet olivat kuin kesäleiri” - näin sinisilmäsesti yksi esittelijä kehtasi lukiossa väittää. Haistappa vittu, mä jopa aluksi uskoin tohon. Pieni pettymys jälkeenpäin.

Muutama päivä takaperin poikaystäväni heitti, että en mä ole kuitenkaan hakemassa mihinkään lääkikseen. Riemuvoitto!

Hetken helpotti, mutta sitten tulikin se hetki mietteliäisyyteen. Olisi varmaan ollut kannattavampaa hakea lääkikseen, saisi enemmän ymmärrystä, miksi ei tärppää, vaikka teen aina perfektionistisen minäni mukaan parhaani. 

Nyt tää kuvio on mennyt niin sekaisin, että en itsekään pysy kyydissä. Kaiken piti sujua jo viime vuonna niin hyvin, mutta koko vuosi menikin mekaanisesti kaupan kassalla.

Mutta mä en ole tullut näin kauas antaakseni periksi.

”Olen käytännön ihminen”,”teen mielummin työni käsilläni” -nämä sanonnat voisi jo heittää helvettiin ihmisten mielipiteitä kiusaamasta. Jokainen tarvitsee sitä henkistä pääomaa. Lähdetään juuritasolta ja edetään ylemmäs, siihen tiedonhaluisuuteen, mihin koulutus antaa lopulta vain kiitoradan.

Kuva naamapalmusta. Höhö.

En välitä lainkaan niistä ihmisistä, jotka vain löysäilee joka tilanteen läpi väliinpitämättömästi. Kaikkien pitäisi pyrkiä kehittämään itseään, oikeasti. Oppi ei ojaan kaada, niin urpolta kuin se kuulostaakin.

Lukiota en arvostanut paskaakaan, ennen kuin tähän tultiin. Aina pitää oppia kantapään kautta, monotonisesta työstä ja tasaisesta valitusvirrasta.

Lukio oli hienoa aikaa, näin jälkiviisaana kaihoten. Välillä pieniä onnistumisia, välillä surkua ja itsesäälissä rypemistä. Miten oudolta tämän myöntäminen tuntuukaan. Lukiossa mä olin parhaimmillaankin vain keskinkertainen, en ymmärrä. Kilpailu ja kateus, jatkuva omien suoritusten vertailu, missä meni vikaan?

Nyt olisi ihan hienoa astua samalle tielle uudestaan. Haluan tehdä valintoja, päätöksiä, jotta voin kehittyä. Nyt ei ole aika tehdä kaikkea aina saman kaavan mukaan, toisten määräysten mukaisesti -yhteistyö on eri asia.